Alku
”Kun minä synnyin siellä pienessä Kentuckylaisessa mökissä, Herran Enkeli tuli ikkunasta ja seisoi siellä. Siellä oli Tulipatsas.”
Aamunkoitto oli juuri tunkeutumassa viileän huhtikuisen taivaan pimeyden lävitse. Yksinäinen puinen ikkuna nousi ylös päästääkseen himmeän aamun valkeuden tulemaan yhden huoneen mökkiin. Punarinta, joka seisoi ikkunan vieressä näytti olevan erityisen innostunut tänä aamuna ja se lauloi keuhkojensa täydeltä. Mökin sisäpuolella, nuori Charles Branham pisti kätensä uusiin haalareihin ja katsoi alas 15-vuotiasta vaimoaan: ”Me laitamme hänen nimekseen William,” sanoi isä.
Ikkunaan tuli yliluonnollinen Valo. Valo liikkui ympäri huonetta ja leijui tuon pedin yläpuolella, jossa vauva oli juuri syntynyt. Tämä Valo oli sama Valo, joka toi heprealaislapset pois Egyptistä. Se oli sama Valo, joka kohtasi Paavalin matkallaan Damaskokseen. Ja Se jatkaisi tämän pienen vauvan johdattamista kutsumaan Kristuksen Morsiamen maailmasta. Tuo Valo ei ollut mikään muu, kuin Herran Enkeli, Tulipatsas; ja Se oli jälleen kerran ilmestynyt ihmiselle.
Ja siellä, tässä pienessä hirsimökissä, tuona aamuna huhtikuun kuudentena, kun kätilö avasi ikkunan, niin että valo voisi loistaa näyttääkseen—antaisi äidin nähdä, miltä se näytti, ja isin. Kun he katsoivat… Siellä oli Valo, joka tuli kieppuen läpi ikkunan, noin tyynyn kokoinen. Ja se ympäröi sen, missä minä olin, ja meni sinne petille. Useat vuoriston asukkaista seisoivat siellä. He itkivät.Tuo vaatimaton koti oli eteläisen Kentuckyn kukkuloilla, lähellä pientä Burkesvillen kaupunkia. Päivämäärä oli huhtikuun 6. 1909. Tämä vauva oli ensimmäinen kymmenestä lapsesta, jotka syntyisivät Charles ja Ella Branhamille.
Siitä ei kulunut kauaakaan, kun Herran Enkeli kohtasi nuoren William Branhamin.
Kun hän oli nuori, noin kahden vuoden ikäinen lapsi, Herran Enkeli puhui ensimmäisen kerran hänelle, sanoen, että hän eläisi elämänsä lähellä New Albanyn kaupunkia. Hän meni taloon sisälle ja kertoi äidille tuon tarinan. Aivan kuten kuka tahansa äiti, hän ei kiinnittänyt paljoakaan huomiota kaksi vuotiaan poikansa tarinaan. Kaksi vuotta myöhemmin, hänen perheensä muutti Jeffersonvilleen, Indianaan, vain muutaman mailin päähän eteläisestä Indianan kaupungista, New Albanysta.
Enkeli puhui jälleen nuorelle profeetalle muutama vuosi sen jälkeen. Oli hiljainen syyskuun päivä, lämpimän auringon paistaessa värikkäiden syyslehtien lävitse. Nuori poika nilkutti, kun hän kantoi kahta vesiämpäriä polkua pitkin. Hänen lyödyn varpaansa alle oli sidottu maissin tähkä pitämään likaa poissa. Hän istahti korkean poppelipuun alle. Kyyneleet virtasivat hänen poskiaan pitkin, kun hän itki epäonneaan. Hänen ystävänsä nauttivat läheisessä kalastuspaikassa, ja hän ei päässyt mihinkään kantaessaan vettä isälleen. Yhtäkkiä, tuuli alkoi pyöriä tuossa puussa hänen yläpuolellaan. Hän pyyhkäisi silmänsä ja nousi ylös. Hän kuuli lehtien kohinan tuulessa… mutta siellä ei ollut tuulta. Hän katsoi ylös, suurin piirtein poppelipuun puolessa välissä, tuuli pyöritti kuivia lehtiä.
Yhtäkkiä Ääni puhui: ”Älä juo, tai polta tai saastuta ruumistasi millään tavalla, sinulla tulee olemaan työ, kun sinä tulet vanhemmaksi.” Pelästynyt seitsemänvuotias poika pudotti ämpärinsä ja juoksi äitinsä luo. Kuten profeetta Samuelille, Jumala oli jälleen puhunut lapselle.
Veli Branham puhui näistä tapahtumista saarnassa nimeltä:
Muutama viikko myöhemmin, hän pelasi kuulilla pikkuveljensä kanssa. Hänelle tuli huono olo. Hän katsoi sinne Ohio-joelle ja näki kauniin sillan. Kuusitoista miestä putosi kuolemaansa, silloin kun silta halkoi jokea. Nuori profeetta oli nähnyt ensimmäisen näkynsä. Hän kertoi äidilleen, ja äiti kirjoitti pojan tarinan ylös. Kaksikymmentä kaksi vuotta myöhemmin, 16 miestä putosi kuolemaansa, kun Second Streetin siltaa Louisvillessä, Kentuckyssa oltiin rakentamassa Ohio-joen ylle. Kuten profeetoille ennen häntä, Herra näytti hänelle näkyjä tulevaisuudesta. Ja kuten profeetoilla ennen häntä, nuo näyt eivät koskaan pettäneet.
NUORUUSVUODET
Koko elämänsä ajan, veli Branham kaipasi olla luonnossa. 18 vuotiaana, hän lähti Indianasta karuille läntisille vuorille. Ei kauaakaan, kun hänen oli pakko palata. Hän antoi seuraavan selityksen päätöksestään matkustaa länteen lentolehtisessään nimeltä: ”Jeesus Kristus Sama Eilen, Tänään, Ja Iankaikkisesti.”
Eräänä päivänä minä päätin, että minä olin löytänyt keinon päästä eroon tuosta kutsumuksesta. Minä olin menossa länteen työskennelläkseni karjatilalla. Ystävä, Jumala on aivan yhtä suuri siellä, kuin hän on missä tahansa muuallakin. Olkoon minun kokemukseni hyödyksi teille. Kun hän kutsuu teitä, vastatkaa hänelle.
Eräänä syyskuun aamuna vuonna 1927, minä kerroin äidille, että minä olin menossa telttaretkelle Tunnel Milliin, joka on noin neljäntoista mailin päässä Jeffersonvillestä, missä me asuimme tuona aikana. Minä olin jo suunnitellut matkan Arizonaan joidenkin ystävien kanssa. Kun äiti kuuli jälleen minusta, minä en ollut Tunnel Millissä vaan Phoenixissa, Arizonassa, paeten Jumalan Rakkautta. Karjatila elämä oli hyvää jonkun aikaa, mutta pian se kävi tylsäksi, kuten mikä tahansa maailman nautinto. Mutta sallikaa minun sanoa täällä, Ylistys Jumalalle, että kokemus Jeesuksen kanssa tulee suloisemmaksi ja suloisemmaksi koko ajan ja eikä koskaan tule tylsäksi. Jeesus antaa aina täydellisen rauhan ja lohdutuksen.
Monta kertaa minä olen kuullut tuulen puhaltavan korkeiden mäntyjen lävitse. Se näytti siltä, kuin minä pystyin kuulemaan hänen äänensä kutsuvan siellä metsässä, sanoen: ”Aadam, missä sinä olet?” Tähdet tuntuivat olevan niin lähellä, että niitä pystyi keräämään käsillä. Jumala näytti olevan niin lähellä.
Eräs asia, joka näyttää merkitsevän niin paljon minulle vielä sillä seudulla, on tiet erämaassa. Jos te koskaan poikkeatte tieltä, te eksytte niin helposti. Niin monta kertaa turistit näkevät pieniä erämaan kukkia ja menevät pois valtatieltä kerätäkseen niitä. He vaeltavat pois erämaahan ja ovat eksyksissä ja joskus kuolevat janoon. Sillä tavalla se on kristityn tiellä – Jumalalla on valtatie. Hän puhuu siitä Jesajan 35. luvussa. Sitä kutsutaan ”Pyhyyden Valtatieksi.” Monta kertaa pienet maailman nautinnot vetävät teidät pois valtatieltä. Silloin te olette menettäneet kokemuksenne Jumalan kanssa. Erämaassa, kun te olette eksyksissä, siellä ilmestyy joskus kangastus. Ihmisille, jotka ovat kuolemassa janoon, kangastus on joki tai järvi. Monta kertaa ihmiset juoksevat niiden perässä ja lankeavat niihin vain huomatakseen, että he kylpevät kuumassa hiekassa. Joskus Saatana näyttää teille jotain, jonka hän sanoo olevan hienoja hetkiä. Se on vain kangastus, se on jotain, mikä ei ole todellista. Jos te kuuntelette sitä, te löydätte itsenne ainoastaan kasaamassa lisää murhetta päänne ylle. Älkää kuunnelko häntä, rakas lukija. Usko Jeesukseen, joka antaa teille elävää vettä, niille jotka kaipaavat ja janoavat.
Eräänä päivänä minä sain kirjeen kotoa, joka sanoi, että yksi minun veljistäni oli todella sairas.
Se oli Edward, minusta seuraava. Tietysti minä ajattelin, että ei se ole vakavaa, niinpä minä uskoin, että hän tulisi terveeksi. Mutta eräänä iltana muutama päivä myöhemmin, kun minä olin tulossa kaupungista ja menin ruokasalin lävitse, minä näin paperin pöydällä. Minä poimin sen ylös. Siinä luki: ”Bill, tule tänne pohjoiselle laitumelle. Todella tärkeää.”
Luettuani viestin, ystäväni ja minä kävelimme sinne laitumelle. Ensimmäinen henkilö, jonka minä tapasin, oli vanha Lone Star karjapaimen, joka työskenteli tällä karjatilalla. Hänen nimensä oli Durfy, mutta me kutsuimme häntä ”Popiksi.” Hänen kasvoillaan oli surullinen ilme, kun hän sanoi: ”Billy poika, minulla on huonoja uutisia sinulle.” Samalla hetkellä työnjohtaja käveli sinne. He kertoivat minulle, että sähke, joka oli juuri saapunut, kertoi minulle veljeni kuolemasta.
Rakas ystävä, minä en voinut liikkua hetkeen. Se oli ensimmäinen kuolema meidän perheessämme. Mutta minä haluan sanoa, että ensimmäinen asia, jota minä ajattelin, oli se, oliko hän valmistautunut kuolemaan. Kun minä käännyin ympäri ja katselin yli kellertävää preeriata, kyyneleet vierivät poskiani pitkin. Kuinka minä muistinkaan, kuinka me olimme ponnistelleet yhdessä, kun me olimme pieniä poikia ja kuinka vaikeata se oli ollut meille.
Me menimme kouluun tuskin mitään syömistä mukanamme. Varpaat olivat ulkona kengistä ja meidän täytyi käyttää vanhoja takkeja, jotka olivat hakaneulalla kiinni kaula-aukosta, koska meillä ei ollut paitoja yllämme. Kuinka minä muistinkaan myös erään päivän, kun Äiti oli antanut vähän popcornia pienessä ämpärissä lounaaksemme. Me emme syöneet muiden lasten kanssa. Meillä ei ollut varaa sellaiseen ruokaan, kuin heillä. Me livahdimme aina kukkulalle ja söimme. Minä muistan, että sinä päivänä, kun meillä oli popcornia, meistä se oli todellinen nautinto. Niinpä ollakseni varma, että minä sain osani siitä, minä menin sinne ennen puoltapäivää, otin kunnon kourallisen, ennen kuin veljeni sai oman osansa.
Seistessäni siellä, kun katselin tuota auringon kärventamää preeriaa, minä ajattelin näitä kaikkia asioita ja mietin, oliko Jumala vienyt hänet parempaan paikkaan. Silloin Jumala kutsui minua jälleen, mutta kuten ennenkin, minä yritin pyristellä vastaan.
Minä valmistauduin tullakseni takaisin kotiin hautajaisia varten. Kun saarnaaja McKinny Port Fultonin Seurakunnasta, mies joka on aivan kuten isä minulle, saarnasi hautajaissaarnansa, mainitsi että ”Täällä saattaa olla joitain, jotka eivät tunne Jumalaa. Jos on, odottakaa Häntä nyt.”
Oi kuinka minä tarrasinkaan penkistäni kiinni, Jumala oli jälleen toiminnassa. Rakas lukija, kun hän kutsuu, vastatkaa hänelle.
Minä en unohda koskaan, kuinka vanha raukka isäni ja äitini itkivät hautajaisten jälkeen. Minä halusin mennä takaisin Länteen, mutta äiti kerjäsi minua niin kovasti jäämään, kunnes minä lopulta suostuin jäämään, jos minä löytäisin töitä. Minä sain pian työn Indianan Julkiselta Huoltoyhtiöltä, missä minä olen vieläkin töissä.
Noin kaksi vuotta myöhemmin, kun testasin mittareita mittarikaupassa Kaasutyö yhtiössä New Albanyssa, minä altistuin kaasulle ja kärsin siitä useita viikkoja. Minä kävin kaikkien lääkäreiden luona, jotka tunsin. Minä en saanut mitään helpotusta. Minä kärsin hapokkaasta vatsasta, joka aiheutui kaasun vaikutuksista. Se tuli pahemmaksi koko ajan. Minut vietiin spesialistille Louisvilleen, Kentuckyyn. Lopulta he sanoivat, että se oli minun umpilisäkkeeni ja he sanoivat, että minun täytyisi mennä leikkaukseen. Minä en voinut uskoa sitä, sillä minulla ei ollut koskaan kipua kyljessäni. Lääkärit sanoivat, että he eivät voisi tehdä enempää minulle, ennen kuin minä olisin käynyt leikkauksessa.
Oi, minä halusin jonkun seisovan minun rinnallani, joka tuntisi Jumalan. Minä uskoin rukoukseen, mutta minä en osannut rukoilla. Niinpä sananpalvelija Ensimmäisestä Baptisti Seurakunnasta meni kanssani leikkaushuoneeseen.
Kun he veivät minut pöydältä petiini, minä tunsin itseni heikommaksi ja heikommaksi koko ajan. Minun sydämeni tuskin löi. Minä tunsin Kuoleman ylläni. Minun hengitykseni tuli heikommaksi ja heikommaksi koko ajan. Minä tiesin, että minä olin saavuttanut tieni pään. Oi ystävä, odottakaapa kunnes te pääsette sinne saakka, te tulette ajattelemaan monia asioita, joita te olette tehneet. Minä tiesin, että minä en ollut koskaan polttanut, juonut, tai omannut mitään likaisia tapoja, mutta minä tiesin, että minä en ollut valmis kohtaamaan Jumalaa.
Ystäväni, jos sinä olet vain kylmä muodollinen seurakunnan jäsen, sinä tulet tietämään, kun saavutat lopun, että sinä et ole valmis. Niinpä jos se on kaikki, mitä sinä tiedät Jumalasta, minä pyydän sinua juuri tässä menemään alas polvillesi ja pyytämään Jeesusta antamaan tuon uudelleensyntymisen kokemuksen, sellaisen, josta Hän kertoi Nikodeemukselle Johanneksen Evankeliumin 3. luvussa ja oi, kuinka ilokellot tulevat sitten soimaan Hänen Nimensä Ylistystä.
Sairaalan huone alkoi hämärtyä, aivan kuin se olisi ollut jossain suuressa metsässä. Minä pystyin kuulemaan tuulen puhaltavan lehtien lävitse, kuitenkin se näytti olevan kaukana siellä metsässä. Te olette varmasti kuulleet tuulen henkäyksen puhaltavan lehtiä, tullen lähemmäksi ja lähemmäksi teitä. Minä ajattelin: ”No, tämä on kuolema, joka on tulossa noutamaan minut.” Oi! Minun sieluni oli kohtaava Jumalan, minä yritin rukoilla, mutta minä en voinut. Tuuli tuli lähemmäksi, äänekkäämmin ja äänekkäämmin. Lehdet kahisivat ja yhtäkkiä minä olin mennyt.
Silloin näytti siltä kuin, minä olin jälleen pieni avojalkainen poika, seisten siellä tiellä saman puun alla. Minä kuulin tuon äänen, joka sanoi: ”Älä koskaan juo äläkä polta.” Ja lehdet olivat samat, jotka liehuivat tuossa puussa tuona päivänä.
Mutta tällä kerralla ääni sanoi: ”Minä kutsuin sinua ja sinä et mennyt.” Se toistui kolmannen kerran.
Silloin minä sanoin: ”Herra, jos se olet sinä, salli minun mennä takaisin maan päälle ja minä tulen saarnaamaan sinun Evankeliumiasi talon katoilta ja kadun kulmilta. Minä kerron kaikille siitä!”
Kun tämä näky oli mennyt, minä huomasin, että minä en ollut koskaan tuntenut paremmalta. Kirurgini oli vielä rakennuksessa. Hän tuli ja katsoi minua ja oli yllättynyt. Hän katsoi ikään kuin hän ajatteli minun olevan kuollut, sitten hän sanoi: ”Minä en ole seurakunnassa käyvä mies, minun ammattini on niin laaja, mutta minä tiedän, että Jumala on vieraillut tämän pojan luona.” Miksi hän sanoi sen, minä en tiedä. Kukaan ei ollut sanonut siitä mitään. Jos minä olisin tiennyt silloin, mitä minä tiedän nyt, minä olisin noussut tuolta petiltä ylistäen Hänen Nimeänsä.
Muutaman päivän jälkeen minut päästettiin palaamaan kotiin, mutta minä olin vieläkin sairas ja minun oli pakko käyttää laseja silmilläni hajataiton vuoksi. Minun pääni tärisi, kun katsoin hetken mitä tahansa.
Minä aloin hakemaan ja etsimään Jumalaa. Minä menin seurakunnasta seurakuntaan yrittäessäni löytää paikkaa, missä olisi vanhanaikainen alttarikutsu. Surullinen osa sitä oli, että minä en voinut löytää yhtäkään.
Minä sanoin, jos minä koskaan olisin kristitty, minä olisin todellinen sellainen. Saarnaaja, joka kuuli minun sanovan sellaista, sanoi: ”No niin, Billy poika, sinä olet menossa fanaattisuuteen.” Minä sanoin, jos minä koskaan saisin uskonnon, minä haluaisin tuntea sen, kun se tulisi, aivan kuten opetuslapset tunsivat.
Oi ylistys Hänen nimellensä. Minä sain uskonnon myöhemmin ja minulla on vieläkin se ja Hänen avullaan minä tulen aina pitämään sen.
Eräänä yönä minä tulin niin nälkäiseksi Jumalasta ja todellisesta kokemuksesta, että minä menin vanhaan vajaan talon taakse ja yritin rukoilla. Minä en tiennyt silloin, miten rukoilla, joten minä aloin vain puhua Hänelle, kuin minä puhuisin kelle tahansa. Yhtäkkiä sinne vajaan tuli valo ja se muodosti ristin ja ääni tuli ristiltä puhuen minulle kielellä, jota minä en ymmärtänyt. Sitten se meni pois. Minä olin lumoissani. Kun minä tulin jälleen itseeni, minä rukoilin: ”Herra, jos se olit sinä, ole hyvä ja tule takaisin ja puhu minulle uudestaan.” Minä olin lukenut Raamattuani koko sen ajan, kun olin päässyt sairaalasta kotia ja minä olin lukenut Johanneksen Evankeliumin 4. lukua: ”Rakkaani, älkää jokaista henkeä uskoko, vaan koetelkaa henget, ovatko ne Jumalasta.”
Minä tiesin, että henki oli ilmestynyt minulle ja kun minä rukoilin, se ilmestyi jälleen. Silloin näytti, kuin tuhansia paunoja olisi nostettu pois sieluni päältä. Minä hyppäsin ylös ja juoksi talolle ja näytti siltä, kuin minä olisin juossut ilmassa.
Äiti kysyi: ”Bill, mitä on tapahtunut sinulle?” Minä vastasin: ”Minä en tiedä, mutta minusta varmasti tuntuu hyvältä ja kevyeltä.” Minä en voinut pysyä talossa yhtään pitempää. Minun täytyi päästä ulos ja juosta.
Minä tiesin silloin, että jos Jumala halusi minun saarnaavan, silloin hän parantaisi minut, niinpä minä menin seurakuntaan joka uskoi öljyllä voitelemiseen ja minä parannuin välittömästi. Minä näin silloin, että opetuslapsilla oli jotain, jota suurimmalla osalla sananpalvelijoista ei ole tänä päivänä. Opetuslapset olivat kastetut Pyhällä Hengellä ja näin pystyivät parantamaan sairaat ja tekemään mahtavia ihmeitä Hänen nimessään. Niinpä minä aloin rukoilla Pyhän Hengen kastetta ja minä sain sen.
Eräänä päivänä noin kuusi kuukautta myöhemmin Jumala antoi minulle sydämeni kaipauksen. Hän puhui minulle suuressa valossa kertoen minulle mennä saarnaamaan ja rukoilemaan sairaiden puolesta ja Hän parantaisi heidät huolimatta siitä, mikä sairaus heillä olisi. Minä aloin saarnata ja tehdä sitä, mitä Hän käski minun tehdä. Oi ystävä, minä en voi edes alkaa kertoa, mitä kaikkea on tapahtunut: Sokeat silmät avautuivat. Rammat kävelivät, syövät ovat parantuneet ja kaikenlaisia ihmeitä on tehty.
Eräänä päivänä Spring Streeting alkupäässä, Jeffersonvillessä, Indianassa, kahden viikon herätyksen jälkeen, minä olin kastamassa 130 ihmistä. Se oli kuuma elokuun päivä, ja siellä oli noin kolme tuhatta ihmistä paikalla. Minä olin kastamaisillani 17. ihmistä, kun yhtäkkiä minä kuulin tuon hiljaisen, pienin äänen jälleen ja se sanoi: ”Katso ylös.” Taivas oli kuin vaskea tuona kuumana elokuun päivänä. Meillä ei ollut ollut sadetta noin kolmeen viikkoon. Minä kuulin tuon äänen jälleen, ja sitten uudestaan kolmannen kerran, se sanoi: ”Katso ylös.”
Saarnassa ”Go Awake Jesus,” (Menkää Herättämään Jeesus) joka on saarnattu vuonna 1963, veli Branham kuvailee tarkemmin tätä kokemusta, kun hän oli kastamassa Ohio-joella.
Minä katsoin ylös ja siellä tuli taivaalta suuri kirkas tähti, jonka minä olin nähnyt monta kertaa aiemminkin, mutta josta minä en ollut kertonut teille. Monta kertaa, minä olin kertonut ihmisille sen ilmestymisestä ja he vain nauroivat ja sanoivat: ”Bill, sinä vain kuvittelet sen. Tai ehkäpä sinä näit unta.” Mutta ylistys Jumalalle, tällä kertaa Hän oli näyttänyt Itsensä näkyvällä tavalla jokaiselle, koska se tuli niin lähelle minua, etten minä voinut edes puhua. Muutaman sekunnin kuluttua, minä huusin ja ihmiset katsoivat sinne ja näkivät tähden aivan minun yläpuolellani. Jotkut pyörtyivät samalla, kun toiset huusivat ja toiset juoksivat pois. Sitten tähti palasi takaisin taivaalle ja kohta, mistä se oli lähtenyt, oli noin 15 neliöjalkaa suuri ja tämä paikka jatkoi liikehdintää ja kuohumista tai ikään kuin aallot vierivät. Tähän paikkaan oli muodostunut pieni valkoinen pilvi ja tuo tähti vastaanotettiin tähän pieneen pilveen…
