Palaa takaisin artikkeliin
65. Ja minä itkin, ja yhtäkkiä minä kuulin jonkin ääntelehtivän, kuin pyörretuuli, jotain tällaista (no niin, minä toivon, että se ei kuulu liian kovaa), "Whoooossssh, whoooossssh," aivan tuollainen ääni. No, siellä oli todella hiljaista, ja minä katselin ympärilleni. Ja tiedättekö, pieni pyörretuuli, minä uskon että te kutsutte niitä sykloneiksi? Syksyllä, ne keräävät lehtiä maissipelloilta, tiedättehän, ja niin edelleen, silloin syksyllä, lehdet olivat juuri alkaneet kellastua. Ja minä olin suuren valkoisen poppelipuun alla, joka oli noin puolessavälissä latoa ja taloa. Ja minä kuulin tuon äänen. Ja minä katselin ympärilleni, siellä oli aivan yhtä hiljaista, kuin tässä huoneessa. Lehtikään ei heilunut missään, tai mitään sellaista. Ja minä ajattelin: "Mistä tuo ääni tulee?" No, minä ajattelin: "Sen täytyy olla kaukana täältä." Minä olin vain poikanen. Ja ääni tuli kovemmaksi ja kovemmaksi.
66. Minä nappasin pienet ämpärini ja tuuli puhalsi vielä pari kertaa ja minä lähdin jatkamaan polkua, jossa minä olin lepäämässä. Ja minä pääsin vain muutaman jalan päähän siitä, tämän suuren puun oksien alta, ja oi, oi, se antoi pyörretuulen äänen. Ja minä käännyin katsomaan, ja noin puolessavälissä tuota puuta oli toinen pyörretuuli, kiinni tuossa puussa vain pyörien ympäri ja ympäri, liikuttaen noita lehtiä. No, minä ajattelin, että ei siinä ollut mitään erikoista, koska se on juuri tuohon aikaan vuodesta, ja syksyllä, no, kun nuo pyörretuulet tulevat. Pieniä... Me kutsumme niitä "pyörretuuliksi." Ja ne--ja ne nostattavat tomua. Te olette nähneet niitä erämaassa tekevän sillä tavalla. Sama asia. Niinpä minä katselin, mutta se ei lähtenyt pois. Tavallisesti se on vain hetken puuska, sitten se menee pois, mutta se oli ollut siellä jo kaksi minuuttia tai kauemmin.
67. No, minä lähdin jälleen kulkemaan polkua pitkin. Ja minä käännyin katsomaan tätä uudestaan. Ja kun Se puhalsi taas, ihmisen kuuloinen Ääni, aivan yhtä kuultavasti, kuin minunkin ääneni, sanoi: "Älä koskaan juo, polta, tai saastuta ruumistasi millään tavalla. Sinulla tulee olemaan työ tehtävänä, kun tulet vanhemmaksi." No niin, se pelästytti minut lähes kuoliaaksi! Te voitte kuvitella, miltä pienestä kaverista tuntui. Minä pudotin nuo ämpärit, ja menin kotiin niin nopeasti, kuin vain pystyin, huutaen kurkku suorana.
68. Ja tuossa piirikunnassa oli kuparipäitä, käärmeitä, ja ne ovat hyvin myrkyllisiä. Äiti ajatteli, tultuani puutarhan ohi, että minä olin ehkä astunut kuparipään päälle ja hän juoksi vastaan. Ja minä hyppäsin hänen käsivarsilleen, huutaen, halaten ja suudellen häntä. Ja hän sanoi: "Mikä hätänä, saitko sinä käärmeenpureman?" Hän katsoi minua ympäriinsä.
Minä sanoin: "En, äiti! Tuossa puussa tuolla on mies."
69. Ja hän sanoi: "Oi, Billy, Billy! Älähän nyt." Ja hän sanoi: "Pysähdyitko ja nukahditko sinä?"
70. Minä sanoin: "En varmasti! Tuossa puussa tuolla on mies, ja Hän sanoi minulle, että minä en saisi juoda tai polttaa."
71. Juoda viskejä ja--ja sellaisia." Ja minä kannoin juuri silloin vettä pontikkatehtaalle. Ja Hän sanoi: "Älä koskaan juo tai saastuta ruumistasi millään tavalla." Se on moraalitonta, tiedättehän, ja minun lapsuuteni... varhainen miehuuteni naisten kanssa. Ja parhaani mukaan, minä en ole koskaan ollut syyllinen sellaiseen. Herra auttoi minut pois noista asioita, ja kun minä jatkan eteenpäin, te tulette huomaamaan. Niinpä silloin: "Älä juo tai polta, tai saastuta ruumistasi, sillä sinulla tulee olemaan työ tehtävänä, kun tulet vanhemmaksi."
72. No, minä kerroin sen äidille ja--ja hän vain nauroi minulle. Ja minä olin aivan hysteerinen. Hän kutsui lääkärin, ja lääkäri sanoi: "No, hän on vain hermostunut, siinä kaikki." Niinpä äiti laittoi minut petiin. Ja minä en koskaan, tuosta päivästä tähän päivään saakka, ole ohittanut tuota puuta. Minä olin pelästynyt. Minä menin sinne puutarhan toiselta puolelta, koska minä ajattelin, että tuossa puussa oli mies ja Hän puhui minulle, tuolla suurella syvällä Äänellä, joka puhui.
73. Ja sitten kerran noin kuukausi sen jälkeen, minä olin pelaamassa marmorikuulilla ulkona pikkuveljieni kanssa, ulkona etupihalla. Ja yhtäkkiä minulle tuli outo tunne. Ja minä pysähdyin ja istahdin alas puun juurelle. Ja me olimme aivan Ohio-joen penkalla. Ja minä katsoin sinne kohti Jeffersonvilleä, ja minä näin sillan kohoavan ylös ja menevän tuon ylitse, tuon joen, ulottuen tuon joen yli. Ja minä näin 16 miestä (minä laskin heidät), putoavan sieltä ja menettävän henkensä tuolla sillalla. Minä juoksin todella nopeasti ja kerroin äidilleni, ja hän ajatteli, että minä olin nukahtanut. Mutta he pitivät sen mielissään, ja kaksikymmentä kaksi vuotta sen jälkeen, Kaupungin Silta nyt (jonka monet teistä ylittävät, kun te tulette tänne) ylitti joen samasta kohtaa, ja 16 miestä menetti henkensä rakentaessaan tuota siltaa joen yli.
74. Se ei ole koskaan pettänyt, vaan ollut aina täysin totta. Kuten te näette Sen täällä auditoriossa, Se on aina ollut sillä tavalla.
My Life Story - 59-0419A - William Branham
Palaa takaisin artikkeliin
