262. Niinpä eräänä kylmänä päivänä, hän oli seisomassa siellä Tourin kaupungin portin vierellä, kun hän oli menossa sisälle, ja hän sanoi, että siellä makasi vanha kerjäläinen kadulla. Te olette epäilemättä lukeneet siitä, monia kertoja. Siellä makasi eräs kerjäläinen kadulla, paleltumassa kuoliaaksi, todella kylmänä talvena. Hän pyysi ihmisiltä: "Tulkaa. Voisiko--voisiko kukaan antaa minulle viitan? Minä jäädyn kuoliaaksi tänä yönä. Minä en voi maata täällä maassa tällä tavalla. Antaisiko kukaan minulle viitan?" Siellä ei ollut ketään. Hän sanoi: "Olkaa armollisia, vanhalle miehelle, minä olen kuolemassa. Minä olen palvellut aikani. Minä olen tehnyt parhaani. Älkää antako minun kuolla. Minä olen paleltumassa kuoliaaksi. Voisiko joku peitellä minut?"
Ja niinpä hän vain seisoi taaempana, Pyhä Martineus, seuraten. Hän ei ollut uskovainen; hän ei ollut kristitty tuolloin; hän ei ollut vastaanottanut Sitä. Hän vain seisoi ja tarkkaili. Kukaan ei auttanut, kun väkeä meni ohi, muutamat noista monista olisivat varmasti voineet auttaa. Hänellä oli vain yksi takki, ja se oli hänen sotilastakkinsa. Hän veti esiin miekkansa ja halkaisi sen, kahtia, kietoi sen vanhan kerjäläisen ympäri, ja jatkoi matkaansa.
Ihmiset nauroivat hänelle, kun hän kulki katua pitkin, yksi pieni palanen takkia hänen päällään. "Mikä hassun näköinen sotilas," he sanoivat, miltä se näytti, tehden pilaa hänestä. Tuona yönä, kun hän heräsi kesken uniensa. Hän katsoi, jonkun seisoessa hänen sänkynsä vieressä, ja se oli Jeesus, käärittynä tuohon vanhaan takin palaseen, johon hän oli käärinyt tuon kerjäläisen. Sitten hän tiesi: "Kaikki, mitä te olette tehneet yhdelle näistä minun vähimmistä veljistäni..."
Se oli paradoksi, hänen kutsumuksensa. Hän oli tuon ajan sanansaattaja. Hän seisoi Kirjoitusten puolesta, kaikkea Katolisuuden pahuutta vastaan tuona aikana. Jumala valitsi hänet, ja Hän salli nähdä Kristuksen paradoksin kautta.
Paradox - 64-0206B - William Branham
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti