5. Yksi minun managereistani sanoi hiljattain, että Kanadassa, missä hän kasvoi, meidän veljemme Baxter, hän sanoi: "Heillä oli kerran pieni polkupyörä siellä, ja he aikoivat antaa jokaiselle pojalle, tai pojalle, joka pystyisi ajamaan kuusituumaisella lankulla sata jaardia pitkän matkan horjumatta maahan, hän voittaisi uuden Schwinn polkupyörän. Siellä oli pieni, ruipelomainen poika, josta he ajattelivät, että hän ei tiennyt paljoakaan polkupyörästä. Ja kaikki muut pojat ajattelivat, no niin, jokainen heistä, he olivat hyviä ajajia. He menivät kaupungille ja ostivat korillisen ruokatavaroita, tai pussillisen ruokatavaroita, eivätkä koskaan koskeneet ohjaustankoonsa, kurvasivat lujaa kulmien taakse, ja liikenteen läpi, ja menivät kotiin sen kanssa. He sanoivat: "Oi, tuolla pojalla on aina kätensä ohjaustangolla, katsoen. No niin, me voimmme selvitä tuosta kaverista.'"
He olivat kaikki tuossa kilpailussa. Hän sattui olemaan viimeinen. Kaikki muut putosivat pois lankulta, mutta ei hän. Hän meni suoraan radan loppuun. Hän voitti polkupyörän. Ja kaikki pojat tulivat hänen luokseen kysyäkseen: "No--kuinka sinä teit sen?" Hän saoi: "Minäpä kerron teille, kaverit. Te olette kaikki paljon parempia ajajia kuin minä olen, mutta, te teitte virheen. Te katsoitte alas pitääksenne pyöränne tällä lankulla." Hän sanoi: "Minä asetin katseeni loppuun, ja katsoin vain loppuun, ja minä pidin pyöräni vakaana."
6. Jos minun täytyisi katsoa siihen, mitä on minun ympärilläni koko ajan, minä myöskin saattaisin poiketa tieltä. Mutta minä katson siihen, mitä on lopussa, minä pidän katseeni siellä, minä voin pysyä vakaana. Ystävät hyljätköön, ja kaikki muut asiat menee vikaan, ja ihmiset sanovat tätä, tuota tai jotain muutan, minä katson sinne loppuun. Se on se, mihin minä olen asettanut katseeni, tänä--tänä hetkenä, kun minä tapaan ystäväni. Kun taistelu on kokonaan ohitse, ja me olemme siellä... Ja vain kuvitelkaa, kun pöytä on katettu siellä, kaikki vanhat sotien veteraanit istuvat tämän pöydän ääressä. Ja minä katson sinne ja näen pyhän Paavalin istumassa siellä, ja Pietarin, Jaakobin, Johanneksen, veli Mooren, ja veli Bosen, ja veli Bosworthin, oi, muut veteraanit, ja katsoen tuota pöytää siellä, tiedättehän, minä--minä--minä vain... Te vain ojennatte kätenne pöydän ylitse ja rutistatte toistenne kättä. Se on oleva ihmeellistä. Ei epäilystäkään, pieni kyynel on hetkittäin vierivä poskiamme alas, sitten Kuningas tulee ulos Hänen loistossaan ja Hänen viittansa ympärillään, Hän, joka lunasti meidät, mitä kyynelehtimistä, mitä iloitsemista se on. Kun me istumme siellä ajatellen suuria taisteluita, jotka me olemme käyneet yhdessä, ja Hän on tuleva alas ja pyyhkivä kaikki kyyneleet meidän silmistämme, ja sanova: "Älkää enää itkekö; se on kaikki ohi. Me olemme kaikki täällä nyt; menkää Herranne iloon."
Se on oleva ihmeellistä aikaa minulle. Minä vain--vain odotan--odotan sitä kaiket päivät, ja kaiket yöt. Koko ajan, minä odotan sitä.
Whatever He Saith Unto You Do It - 54-0722 - William Branham
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti