161. Meillä oli papuja, ja maissileipää, ja sipulia. Otin koko lautasellisen niitä ja aloin syömään. Ensimmäinen suupala, joka meni vatsaani, melkein tappoi minut. Minun täytyi pitää kättä suuni edessä pitääkseni sitä tulemasta takaisin. Ja se tuli jatkuvasti takaisin, ja minä nielin sen jälleen, se tuli takaisin, nielin jälleen. Mutta en ajatellut vatsaani. Minä ajattelin sitä, mitä Jumala sanoi siitä, en sitä, mitä minä tunsin; se sai minut liekkeihin.
Menin ulos kadulle, ja kävelin katua pitkin tällä tavalla, vesi valui suustani. Minulta kysyttiin: ”Miltä sinusta tuntuu, Billy?”
Minä sanoin: ”Mahtavalta.”
Päiviä kului; viikkoja kului; vieläkin kävellen, seisten siellä ojassa vatsani kanssa, tällä tavalla, pidellen kättäni sillä tavalla, tamppailen sillä tavalla, laulellen: ”Oi, kuinka rakastankaan Jeesusta.” Asetin sen takaisin maahan ja heitin vähän lisää soraa sinne, huutaen: ”Oi, kuinka rakastankaan Jeesusta.” Tuo ruoka vain syöksyi ylös, tuli takaisin, minä olin niin pyörryksissä päästäni, että tuskin pystyin tekemään töitä.
Minulta kysyttiin: ”Miltä sinusta tuntuu tänä aamuna? Billy, olet sairas?”
Minä sanoin: ”En. Minusta tuntuu mahtavalta.”
Myöhemmin sitten, kun minä todistin siitä, joku sanoi: ”Silloinhan sinä valehtelit.”
Minä sanoin: ”En, en koskaan. Minä en puhunut näistä aisteista tässä ruumiissa; ne ovat kuolleita. Minä pidän Kristusta elävänä itsessäni. Minä otin sen, mitä Hän sanoi, ja minusta se tuntui mahtavalta.”
Siinä te olette. Älkää ajatelko omaa ruumistanne. Älkää ajatelko sairauksia, sillä ne ovat saatanasta. Aivan. Ajatelkaa Jumalan lupausta.
Believing God – 52-0224 - William Branham
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti